Olinpa tässä lenkillä koirani kanssa. Annoin sen juoksennella vapaana. Katselin kuinka se oikein loisti onnellisuutta. Sen silmät säihkyivät ja muutenkin koko koira oli onnesta ymmyrkäisenä. Vaikkakin me käymme lähes joka päivä tuon saman lenkin . Joskus jopa kaksikin kertaa. Miten siitä voi olla niin onnellinen silti?

Viskoin keppiä koiralle ja jatkoin mietintöjäni. Miksi ihmiset eivät nauti pienistä, arkipäiväisistä asioista? Mikä sen estää?
Sitten mieleeni tulivat vähäosaisemmat ihmiset. Nehän nauttivat kaikesta pienestä mitä saavat. Ja pienet lapset. Nekin voivat olla hyvinkin pienestä erittäin onnellisia. Tosin eivät aina. Riippuu ihan lapsesta. Eikä ne asiat muutenkaan ole samanlaisia kuin vähempiosaisilla. Esimerkiksi ruoka. Kun pikkulapselle laittaa kaalikeittoa nenän alle niin varmana saa itkut. Jos annat köyhälle kaalikeittoa.. Noh.. Mieti sitä.

Ehkä ihmiset ovat kadottaneet sen taidon tässä aikojen myötä, kun ovat saaneet liikaa ylellisyyttä ja muuta tarpeetonta paskaa. Uskon että joskus kivikaudella ihmiset olivat yhtä pienistä asioista yhtä onnellisia, kuin koirat nyt näinä päivinä.

Joskus sitä voisi vain nauttia siitä elämästä minkä omistaa ja olla valittamatta pienistä asioista, jos ei parempaan pysty. Eihän sitä itseään pysty pakottamaan olemaan onnellinen.